Heräsin laitakaupungin tolpalla hentoon koputukseen. Havahduin koiranunestani nopeasti ja kurottaen avasin takaoven kahvaa nykivälle, selvästi iäkkäämmälle, herralle. Nauraen hän kysyi, etten kai vain nukkunut. En tohtinut valehdellakaan, joten myönsin torkkuneeni. Lämmin auto, mukava jakkara, rauhallista musiikkia, hiljainen hetki illasta syrjäisellä tolpalla. Yhtälö oli täydellinen. Sain vastauksena ymmärtäväisen hymyn. Määränpään kertomisen jatkeeksi ukko rupesi kertomaan elämänsä vaiheista, iloista, suruista ja niistä muistakin. Ikää oli sen verran, että kuulemma rohkeus on jo voittanut.
Reilu kahdeksankymppinen herrasmies kertoi elävänsä elämänsä parasta aikaa. Yksi syöpä takana, toinen edessä, joskus ollut työttömänäkin, mutta pääosin oli elämässä ollut nippu kunnossa. Oli vaimoa sekä rakastajattaria ja eläkepäiviin mennessä oli jokunen miljoonakin keretty yrittämällä hankkia. Politikoimaan ei kyydin aikana ruvettu, vaikka juttu meinasi siihen pariin otteeseen lipsahtaakin.
En voinut vastustaa kiusausta, oli pakko kysyä: Jos jonkin neuvon antaisit nuoremmillesi, niin mikä se olisi?
Yllättävän lyhyen mietinnän jälkeen ukko vastasi: Verojen maksaminen ja rehellisyys.
Siihen oli helppo yhtyä.