Odottelin yön viimeistä keikkaa Lapinlahdenkadulla, digitaaligrammari pyöritti hidastempoista levyä ja tuotti auton stereoiden välityksellä ilmoille rauhoittavia säveliä. Vähintään yhtä rauhallisella tahdilla autoa kohti raahusti noin neljissäkymmenissä oleva mieshenkilö. Kello oli jo sen verran runsaasti, että Juhani ja Liisi olisivat olleet epäilemättä jo perillä. Hyvin väsähtäneen oloinen herra rojahti takapenkille ja tervehti mulkoillen vain hiukan kolapullon pohjaa ohuempien näkimiensä takaa. Rupakkokuja 1, Vantaa
, mies sanoi ja simahti. Asetin vaihteenvalitsimen ajoasentoon ja lähdin köröttelemään kohti naapuripitäjää. Suoran pikatien haahuilevat ajourat huojuttivat autoa kuin kehtoa. Takapenkiltä kuuluva tuhina katkesi vain pätkittäin nukkujan herätessä omaan kuorsaukseensa. Silloin tällöin välistä kuului myös ynisevällä äänellä Maija! Maijaa..
, kun kyytiläinen yritti kutsua unissaan ehkä elämänsä rakkautta.
Lähestyimme kohdeosoitetta. Laitoin vilkun päälle ja ryhdyin kääntämään keulaa kujalle. Samassa takapenkin nukkumatti heräsi taas omaan kuorsaukseensa ja kertoi siinä olevan hyvän kohdan pysähtyä. Ilmoitus tuli sellaisella äänenpainolla, että heikompi luonne olisi voinut kuvitella kyytiläisen neuvoneen jokaisen käännöksen tolpalta perille. Itse kuitenkin tiesin pokan torkkuneen koko matkan, joten kyllä minun oli täytynyt aivan itse paikalle löytää. Ehkä asiakas oletti, että päädyimme oikeaan paikkaan täysin sattumalta. Tai ehkä hän oli nähnyt unta kartturin hommista.
Ilmoitin mittarissa olevan summan, 32,20 euroa.
Jaa paljonko se oli?
32,20.
Asiakas ojensi minulle kahdenkymmenen euron setelin ja mulkoili siihen malliin, että ilmeisesti odotti vielä saavansa vaihtorahaakin takaisin. Katsoin vuorotellen paksujen linssien takana muljuvia orgaanisia kuulia ja kädessäni olevaa kaksikymppistä ja ilmoitin, että tästä nyt puuttuu vielä se 12 euroa ja risat.
Ai vielä lisää?
hän kysyi epäuskoisena, kuulostaen ja näyttäen erehdyttävästi joltain Peteliuksen sketsihahmolta.
Niin. Kakstoista ja kakskymmentä vielä.
Lompakosta löytyi vielä kymmenen euron seteli, jonka mies ojensi minulle erittäin vastahakoisena. Otin kympin vastaan, odotin hetken - turhaan - ja pyysin vielä ne puuttuvat kolikot.
Ai vielä!?
Parahtava ääni nousi falsettiin. Hetken aikaa luulin jo olevani piilokamerassa. Ja vastapelurin pöllämystyneestä ilmeestä pystyi lukemaan, että niin luuli hänkin. Onneksi lompuukin syövereistä löytyi lopulta ne puuttuvat killingit, peräti tasarahana, niin ei tarvinnut alkaa vänkäämään. Vaikka olin kyllä jo melko valmis antamaan loput alennusta, sen verran suurena shokkina tuntui matkan hinta tälle Pirkka-Pekan kaksoiolennolle tulevan. Pöyristynyt mies otti varmuuden vuoksi vielä tarjotun kuitin, nousi ulos autosta, paiskasi oven kiinni ja lähti vaappumaan pingviinin lailla parkkipaikan halki kohti omaa sänkyä.