Poimin suositusta karaokehelvetistä pari, huonolla arviolla kolmikymppistä, naista kyytiin. Kohteeksi kerrottiin rokki-mäkki, joten käänsin keulan kohti Mannerheimintietä.
Voidaaks me mennä ihan istumaan ja syömään sinne?
yksi naisista kysyi hiukan sammaltaen.
Ei voida
, toinen vastasi.
Mut jos oikeen kovasti yritetään?
penäsi ensimmäinen.
No, ehkä me sitten voidaan
, myöntyi jälkimmäinen, ja jatkoi: mut nyt laitetaan kyl tunturiviihdettä soimaan, koska tunturiviihde on parasta ikinä!
Ja niin rupesi naisen kännykästä Alatalon Älä anna muille soimaan. Tämä ei tietenkään sellaisenaan riittänyt, vaan kertosäkeen mukana piti tietysti laulaa kauniisti puolitoistaäänisenä mukana joka kolmatta sanaa, luonnollisesti pari tahtia myöhässä. Mikon laulaessa älä anna muille, älä ainakaan tutuille
taskukokoista karaokeautomaattia kädessään pitävä naisihminen hoki No mut just noinhan mä teen! En anna tutuille, annan vaan tuntemattomille! Enkä välttämättä aina niillekkään. Ei kai se väärin oo?
No eeeii
, sai toinen väsyneesti vastattua.
Pysähdyin purilaisputkan eteen ja toivoin pääseväni hoilaajista eroon. Ikäväkseni vain toinen oli jo unohtanut halunneensa sisään syömään ja toinen halusi autokaistalle, koska matka vielä jatkuisi. Ai joudutaaksme käymää tuol sisällä vai? Etkö muka voi ajaa tonne kaistalle?
, karaoke-emäntä kysyi perusystävälliseen sävyynsä. Tein työtä käskettyä ja pujotin taksin kaistalle. Tilaaminen ja maksaminen oli tietenkin haasteellista, siitäkin huolimatta, että tällä kertaa ateriat laitettiin samaan laskuun kahden erillisen sijaan.
Takanani istuneen naisen nostaessa mäkkisäkkiä ikkunasta sisään esitin vienon toiveen, josko mitenkään olisi mahdollista, että kyytiläiset eivät söisi autossa. Ei tietenkään!
kuului kuin yhdestä suusta. Ja kestihän siinä melkein kokonainen minuutti ennen kuin takapenkiltä alkoi kuulua rapinaa ja hiljaista ranskalaisten mussutusta. Varmaan ajattelivat olevansa ovelia syödessään "niin hiljaa, etten varmasti kuulisi". Päätin kuitenkin olla toistamatta pyyntöä, sillä matka oli lyhyt, enkä halunnut alkaa vänkäämään asiasta.
Sillä seitsemän korttelin matkalla se naisista, jonka luokse molemmat ilmeisesti olivat matkalla, onnistui torkahtamaan tai muuten vaan vaipumaan koomankaltaiseen tilaan ja kadottamaan suuntavaistonsa täysin. Luonnollisesti heräämisen ja/tai silmien avaamisen yhteydessä piti karjaista, että nyt kyllä ajetaan ihan vikasuuntaan ja että missäs vitussa me oikeen ollaan!?
Kääntyessäni seuraavasta risteyksestä oikealle kadulle takapenkki sentään hiukan rauhoittui. Auton pysähdyttyä kohteeseen koomapotilas meinasi vielä ruveta voimaan pahoin naapuripenkkiläisen syöttäessä ystävättärelleen ranskalaisia. Onneksi en sentään joutunut siivouspuuhiin. Maksukin hoitui sentään suhteellisen kitkattomasti, PANKKIKORTILLA TIETENKIN
, kuten maksaja ystävällisesti haukahtaen asian ilmaisi kysyessäni kummaltako puolelta maksun sopii veloittaa. Tyhmä minä, olisihan se pitänyt tietää.
Voisi sitä varmaan syntymäpäiviään huonomminkin viettää, vaikka ei nyt kyllä äkkisiltään tule yhtään sellaista tapaa mieleen.