Olipa kerran kyydissä keski-ikää hipova naisasiakas, jonka puheesta ei tahtonut saada mitään tolkkua. Jotakin tekemistä sillä oli sen kanssa, onko keskiviikko edelleen pikkulauantai. Vasta puolivälissä kyytiä, yritettyään tukehtua juomaansa pulloveteen, asiakas sai kadonneen puhekykynsä takaisin. Loppumatka menikin rattoisasti kiroillen mm. kesä- ja talviajan kanssa pelleilyä. Yhdyin asiakkaan kiroiluun mielihyvin. Ennen kyydistä jäämistään eukko uteli, että onkohan paljonkin tattiotsaisia ihmisiä tänään liikkeellä. Oletin niitä ainakin pari olevan ja toivoin, kuten aina, vihaisen asiakkaan nousevan autosta ulos paremmalla mielellä kun oli noussut sisään. En ole varma pitikö tämä tällä kertaa paikkansa, mutta näkyi siellä tatin alla kuitenkin pientä hymynkaretta ja kuuluipa välillä hento naurahduskin. Kunnes nainen totesi kyytiä maksaessaan minun olevan niin perkeleen kallis mies. En tiennyt miten olisin siihen reagoinut, joten päätin hymyillä ja toivotin hyvät yöt.
Hiukan jälkeen Kallion pilkun siirryin keskustaan ja pistin kaikki panokset tunkion rulettiin. Hetikohta alle tunnin verran kyytiä varrottuani pääsin vihdoin paalupaikalle. Auton viereen tuli kaksi peltiseppää, Dille ja Jönssi, heiluttamaan pikaruokapussein varustettuja käsiään. Ilmeisesti halusivat kyytiin. Näytin peukkua ylöspäin merkiksi hyväksynnästä, jolloin toinen sankareista kumartui pelkääjänpuolen ikkunalle pälyilemään sisään. Painoin taikanapista ikkunan alas ja tarjosin kysyvää naamaa.
Ka-kaks jätkää, tonne, öö, Kuutamokeisarinkuja ku-kutoseen. On..nistuuko?
Käy, mutta ottakaa varovasti sen juoman kanssa
Ai tän?
, Dille kysyi nostaen omaa, kannellista juomaansa.
No sen myös, mutta lähinnä tuon toisen, missä ei ole kantta
, sanoin ja osoitin Jönssin kädessä uhkaavan paljon heiluvaa pahvimukia.
Dille vakuutti ettei asiassa ole ongelmaa, nappasi juoman Jönssin kädestä, paiskasi sen maahan ja opasti hitaan ystävänsä sisään autoon. Jumalauta, että oli nohevaa toimintaa. Tuskin tarvitsisi huolehtia sotkuista, ajattelin. Matkalla Jönssin yrittäessä räpeltää mäkkisäkkiään auki, Dille ystävällisesti opasti Jönssiä pitämään sen vitun pussin kiinni vielä toistaseks, kohta päästään himaan ja pistetään netflixit ja pornot pyörimään ja safkataa ja otetaa rauhassa. Ja huomenna kun herätään ni vedetään vittu aivan hirveet kännit!
Jönssi oli ilmeisesti samaa mieltä, sillä ei vastannut mitään, vaan nukahti. Hemmetin hyvä, että edes toinen oli noin skarppina.
Perillä karu totuus paljastui painaessani mittarin kassatilaan, auton pirullisen sisävalon tuodessa esiin parivaljakon synnit. Jönssi oli onnistunut ennen sammumistaan repimään pikaruokapussin puoliksi halki ja Dillen huuteluista huolimatta kaivanut purilaisen esiin. Salaattia oli putoillut pitkin housuja. Hyvän tovin lompakkonsa kanssa ährättyään Jönssi sai maksettua kyydin, vaikka Dille ehdottikin molempien pääsevän halvemmalla jos vaan jättäisivät maksamatta, haha, no ei, vitsi vaan!
. Tarjosin Dillelle siitä hyvästä pyhää lehmää ja totesin sen olevan huonoin vitsi, jonka olen ikinä kuullut. En tosin noilla sanoilla, enkä tuolla ilmeellä. Dillen kiivetessä autosta ulos ja Jönssin seurattua puoliksi perässä paljastui takajalkatilasta hampparin kattopala, jonka Jönssi ripein ottein heitti ulos autosta. Mumisi vielä perään jotain hampurilainen.. hampurilainen
ja osoitti jalkatilan mattoa, johon vastasin ystävällisesti: Niin, sä heitit sen äsken ulos, mee nyt vaan ite perässä ni kyllä mä siivoan sun sotkut
. Ukko ulos. Ovi kiinni. Kaasu pohjaan. Nurkan taakse. Paperia käteen. Auto siistiksi. Syvä hengitys.. Perkele. Takaisin kohti keskustaa.
Kaisaniemen puiston kohdalla kiinnitin huomiota poikkeavaan näkyyn. Postikärry matkusti takaperin Kallion suuntaan. Sitä veti iloisesti naureskeleva nuori pari, jotka eivät asusteista päätellen olleet kuitenkaan kärryn oikeat omistajat. Talletin aivoihini merkinnän tästä, mutta en ajatellut tehdä asialle mitään. Vilhonkadun kulmassa näin kuitenkin postipaten selittämässä hämmentyneenä kädet levällään jotakin hölmistyneelle pitkätukalle, joka ei näyttänyt ymmärtävän mistä oli kyse. Fiksuna miehenä yhdistin 1+2+1 ja pysähdyin huikkaamaan ikkunasta kustille oliko kärry hukassa. Olihan se. Kerroin kuljetusvälineen olevan hyvää kyytiä matkalla kohti Pitkää siltaa. Tai sen alla hiljaa muljuvaa tummaa merta, ajattelin, mutta en kehdannut sanoa. Posteljooni pinkaisi reippaaseen hölkkään kovasti kiittäen. Syystä tahi toisesta ajattelin, että lienee parasta kurvata Kaisaniemen puiston ympäri ja motittaa kärryvarkaat siihen välille, etteivät ehdi sillalle asti. Ilmassa oli suuren takaa-ajon tuntua. Yhytin kelmit telmimässä postikärryn kanssa suojatiellä ennen siltaa ja huusin ikkunasta, että lähtisivät suosiolla työntelemään sitä takaisin keskustaa kohti, ja että oikea omistaja tulisi heitä vastaan. Kielimuuri pääsi kuitenkin yllättämään, ja pariskunnan sirompi osapuoli vain huikkasi hymyillen, että yes, yes, sorry!
ja lähti vetämään toista puoliskoaan kärryillä sillan yli. Valojen vaihtumisessa tuntui menevän ikuisuus. Takanani olevan taksin töötätessä tajusin, että puoli ikuisuutta meni hukkaan omaa tyhmyyttäni: olin ajanut roistoille huudellessani niin eteen, etten enää nähnyt valo-opastinta.
Sillan yli ajaessani huomasin paitsi kohti hölkkäävän postimiehen, myös rosmojen mittailut kärryn ja sillankaiteen välillä. Tai ehkä se oli vain omaa kuvitelmaani, ei kai kukaan tosissaan enää nykyään heitä silloilta romua mereen? Pistin kuitenkin auton parkkiin Pitkänsillanrantaan ja lähestyin selvästi hölmistynyttä pariskuntaa. Toisesta suunnasta tuli taksikuski, toisesta postimies. Hölmistyneisyys vaihtui hetkessä kauhuksi, kun kaikkien yllätykseksi postipate rupesi karjumaan kelmeille ja tivasti varsin tiukkasanaisesti työvälinevarkauden syytä. Paska ei tainnut olla kovinkaan kaukana sammakonlailla sätkivän pojan housuista, kun kusti roikotti tätä rivelistä ja huusi naama punaisena solvauksia. Kovasti kundi vakuutti, ettei ymmärtänyt tekonsa merkitystä, ettei ole Suomesta, ettei varmasti tee sitä enää uudelleen ja tekevänsä mitä vain korvatakseen asian. Huomasin kuinka postimies taisteli itseään vastaan toinen käsi klopin rinnuksissa ja toinen käsi nyrkkiin puristettuna. En muista koska olisin nähnyt niin suurta raivoa ja itsehillintää samassa paketissa. Kuin isä joka riepottaa perheen auton luvatta lunastuskuntoon ajanutta alaikäistä poikaa raivostuneena syntyneestä luottamuspulasta ja taloudellisesta tappiosta, muistaen samalla pojan olevan itselleen ainakin etäisesti sukua ja tavallaan myös ollen tyytyväinen pojan olevan hengissä. Pienen tönimisen, kovistelun ja kovan huutamisen jälkeen osapuolet lähtivät eri suuntiin. Minua nopeasti kiittänyt postinjakaja takaisin keskustaan ja selvästi elämänsä jännimmän kokemuksen saanut pariskunta kohti Kalliota.
Vaikka niin kovin vannoin tarinan ensimmäiselle asiakkaalle keskiviikkojen olevan yleensä hiljaisia syysaikaan, oli tässä vuorossa sentään muutakin mielenkiintoista kuin tolpalla torkkumista (mitä sitäkin tein, kokonaisen tunnin). Ja ennustus niistä tattiotsistakin meni suhteellisen nappiin.