Turha rypistää kun on jo housuissa
, oli yläasteen liikunnanopettajallani tapana sanoa. Olen sittemmin melko usein pohtinut tuota lausetta, etenkin ratin takana.
Vuosia sitten, ollessani vielä pahainen tolppa-apinan poikanen, ajelin entistä Heikinkatua kohti keskustaa. Huomasin hesperian kulmalla tumpun. Peikkomainen flaksi, ajattelin. Auto sivuun ja punakkanaamaisen ukon lärvi ikkunaan. Tahtoi itään. Mukavan pitkä kyyti ja vieläpä ns. ihan ilmaiseksi, minuuttiakaan ei tarvinnut asemalla kyhjöttää. Totta kai, kyytiin vaan. Äijä hyppäsi takajousille, jonka seurauksena nenääni leijaili välittömästi erittäin tukeva arskan ominaistuoksu. Tuo epäkuninkaallinen sekoitus hikeä, vanhaa (sekä uutta) viinaa ja sitä itseään, paskaa. No, hajun lähde oli kuitenkin mukavalla juttutuulella ja muutenkin asiallisen oloinen, joten en viitsinyt autosta poiskaan häätää. Sitä paitsi vahinko oli jo tapahtunut, joten mitäs sitä murehtimaan. Jokainen asiakas hoidetaan kunnialla perille.
Kaukoitään saavuttaessa pokan mukavan jutustelun katkaisi vain lyhyet, mutta selvät ajo-ohjeet siistille pientaloalueelle. Maksu tuli ripeästi, mies kiitti ystävällisesti kyydistä ja loikki talojen välistä tiehensä. Hyvinhän se meni. Paitsi ettei mennyt. Jokin oli pielessä: vaikka olin ajanut jo hyvän matkaa kaikki ikkunat auki, haju se vain jatkoi oleskeluaan auton sisätiloissa, tai ainakin nenässäni. Auto seis ja takapenkkiä katsastamaan. Eipä tarvinnut pitkään pohtia mikä oli vialla. Takakontista paperia ja pelonsekaisen rohkeasti pyyhkimään penkkiä. Paperi muuttui ruskeaksi, naamani kalpeaksi. Tai ehkä vihreäksi. Tein minkä kykenin paperin kanssa ja ajoin ikkunat auki hakemaan yön viimeistä kyytiä, jolla oli onneksi tarjota paremmat tarvikkeet, pesuaineet, hanskat ja pyyhkeet jne (kiitos siitä JP). Teollisen liuottimen(?) ja orgaanisen jätteen yhteistuoksun jyräsi lopulta vaniljantuoksuinen hajukuusi.
Sittemmin on auton siivoaminen jäänyt vähemmälle. Oksennuksiakin on päässyt sisätilojen puolelle kai vain kahdesti, joista vain toisella kerralla olen joutunut edes tuulettamaan autoa. Männä yönä oli tosin taas lähellä ettei päässyt puklu livahtamaan sisäpuolelle. Kuskilta.
Keskustan kaljakuppilat olivat jo sulkeneet ovensa ja yökerhoissakin vedeltiin lähes viimeisiä tuoppeja. Suurin osa tolpista oli niin täynnä autoja, että päätin panostaa mustalle 37:lle, rahat tai kolmipyörä. Odotus oli lyhyehkö, ja pian olinkin jo "varsinaisen" puolella. Ensimmäiset autot lähtivät matkaan samalla kun autoani kohti käveli mäkkisäkki kädessä nuorehko mieshenkilö. En kuitenkaan ollut vielä lähtövuorossa, sillä edelläni oli vielä yksi auto, jonka kuljettaja oli vieläpä autonsa ulkopuolella passissa. Yritimme molemmat kilvan ohjata hampurilaishäiskää edessäni olevaan, aseman ensimmäiseen, autoon, kuten tapoihin kuuluu, mutta turhaan. Ilmeisesti tummahipiäisen kollegani kyyti ei millään muotoa kelvannut. Kohautin tälle olkiani, sain vastaukseksi päänravistuksen ja kevyen naurahduksen. Kilpakumppani oli kaiketi jo tottunut tähän varsin tavalliseen ilmiöön.
Supitie 4
, asiakas mumisi.
Supitie 4? Selvä
, vahvistin.
Ei kun Supinatie 4!
Aa! Supinatie. Sori, kuulin väärin.
Käänsin kokan kohti Supinatietä. Matkaa oli kohtalaisen pitkälti, kaupungin laidalle asti, ja kiire tuntui olevan. Punaisissa valoissa odottaessa asiakas hermostui ja pyysi ystävällisesti painamaan pedaalia. Jarrupedaali oli kyllä painettuna, mutta pidin järkevänä olla mainitsematta asiasta ja tyydyin vaan hymähtämään. Tarkistin kartasta, että muistin tontin sijainnin oikein ja varmistin vielä pokalta, että olihan se Supinatie 4 siinä koulun kohdalla. Sain vihreää valoa sekä asiakkaan vakuutuksen neuvoa sitten lähempänä oikeaan koloon. Selvä pyy, pedaalista toiseen.
Lähestyimme kohdetta ja rupesin utelemaan tarkempia koordinaatteja. Numero neljä näkyi vasemmalla, mutta se ei kelvannut, vähän vielä eteenpäin. Osuttiin jo kutosen kohdalle jolloin jätkä sanoi, että mentiin jo ohi. No niinpä tietysti. Eipä siinä muuta kun auto ympäri ja takaisin kohti nelosta. Tästäkö nyt sitten käännytään?
Ei se tuosta ole, seuraavasta vasta.
Ja niin päädyttiin jo täysin eri kadulle. Neuvoja antava rupesi ääneen epäilemään reittivalintaani. Itse rupesin epäilemään maksajan kykyä hahmottaa ympäristöään ja sanoin napakasti, että se Supinatie 4 on tuossa välikössä, jonka ohi ollaan nyt ajettu jo kahdesti.
Ei kun Sopulitie 4! Vie nyt mut jo kotiin!
SOPULITIE?! Pahoittelut, tässä on nyt selvästi tapahtunut joku väärinkuuleminen jo monta kertaa, olin aivan varma, että sanoit Supinatie.
Sisäisesti kiroilin, ulkoisesti, no, ehkä myös.
Tässä kohtaa vänkäri oli silminnähden jo laina-ajalla. Ikkuna aukesi ja purilaispussi lensi mäkeen miehekkään sylkäisyn saattelemana. Selvästi heikotti, sillä ikkuna jäi auki. Kartturi vannoi kuitenkin kestävänsä viimeiset kilometrit. Turha luulo. Pikatiellä mokoma rupesi vääntelehtimään huolestuttavasti ja pyysikin sitten pistämään välittömästi ajoneuvon lähimpään parkkiin. Seuraavaan liittymään oli vielä matkaa, joten nopeasti vaihtoehtoja punnittuani pätkäytin hätävilkut päälle ja ohjastin sakemannin pientareelle. Toivoin, että ehdin ajoissa, oven kanssa oli hiukan ongelmia, mutta kyytiläinen selvisi voittajana ulos autosta. Ja hävisi välittömästi näkyvistä. Nousin ulos autosta ja näin asiakkaan ryvettyneen takin, joka varmisti pelkoni: mies oli liukastunut heti autosta noustuaan ja kaatunut tietä reunustavaan suola-kura-hiekka-loska-vesi-lumi-räntä-seokseen. No, ei paha, kyllä penkin suojaksi jotain saa
ajattelin, kun kiersin autoa ja kävelin kohti asiakasta tarkistamaan, että hän oli varmasti kunnossa.
Ilmeisesti en sittenkään ollut ehtinyt ajoissa, tai ehkä kaatuminen oli hidastanut juuri riittävästi kriittistä siirtymistä. Kundi istui metallikaiteella vyö auki ja housut vain hiukan polvia kohden vedettyinä. Sen lisäksi, että koko vaatetus oli tahriutunut piennarmoskaan, mutakylpijä oli ollut vain niukasti Hämeen Hitainta nopeampi. Riu'ulle kiirehtiessä saattaa vetonopeus ratkaista kaiken. Paska juttu.
Jos olisimme olleet tuijottamassa toisiamme epäuskoisena missä tahansa muualla kuin yöaikaankin suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn valtaväylän varrella, olisin tilannut asiakkaalle pandataksin, tai jonkin muun helposti sisätiloiltaan puhdistettavan kulkuvälineen. Rekkojen suhahdellessa ohi ja horjatelevan muusihousun anellessa kyytiä kotiin piti kuitenkin tehdä ripeitä ratkaisuja. Kielsin asiakasta istumasta autoon ennen sopivia turvatoimia. Kaivoin auton uumenista penkille kaiken mahdollisen poisheitettävän materiaalin, talouspaperista paikallislehteen, kävelevän sikolätin ehdotellessa vaikka takakonttiin ryömimistä, kunhan vaan pääsisi perille. Edellisestä sontiaisesta viisastuneena viritin kaiken roiskesuojan alle vielä vararenkaan vierestä löytämäni pahvinpalan. Hikoileva haisuli kiipesi kyytiin ja kaasutin kiireen vilkkaa perille. Kiitollisna antoi hän varsin kelvollisen tipin ja hoiti myös tilapäiset jakkaranpäällisetkin mukanaan ulos autosta. Tällä kertaa jälkipyykkiin riittivät puhtaan valkoinen lumi, mukana ollut pullovesi sekä lukuisista pikaruoka-ajokaistakäynneistä ylimääräiseksi jääneet servetit.
Asiakasta ei jätetä. Paitsi kerran, mutta se on toinen tarina.